Medionmetsästystä

Podengot ovat tunnetusti metsästävää kansaa, riippumatta siitä onko kohteena pienenpieni hiirulainen ojanpohjalla, vai hieman suurempi hirvi(ö) pellon toisella puolella. Podengolla pitäisi olla riistavietin perusalkeet jo geeneissään koodattuna, vaikka vietin aktiiviseen esiintymiseen vahvasti vaikuttaakin jokaisen yksilön luonteenpiirteet ja tapakoulutus. Podengo voi metsästää sekä yksin että laumassa, eikä se oikein kellonaikojakaan katso, jos silmien edessä siintää se maailman mahtavin pupuorava.

Pienillä ja keskareilla on kuitenkin pieniä eroja keskenään, siinä miten ne tositilanteessa viettinsä kanssa reagoivat. Olen itse ristinyt tämän “hulluuteenkin vievän” ominaisuuden kilipäisyydeksi, määritellen sitä äärimmillään raivohulluutta ja silminnähden käsistäriistäytyvääkin vimmaa joka pienestä ötökästä purkautuu sen päästessä otollisten apajien äärelle. Luonnossa tätä voi tapahtua jänöjussien pilkistäessä puskasta, mutta opetettuna kilipäisyys voi esiintyä myös vieheharrastuksissakin. Ei olisi kerta eikä toinenkaan kun vinttikisoissa olisi todettu että “ai podengot saapuivat…”, kun älämölön volyymitasot nousevat yhtäkkiä aivan sfääreihin. Koirille itselleen se on tavallaan myös luonnollinen tapa viestiä ihkuihanasta apua-apua-tuollasemenee -saaliista, sillä podengo kommunikoi laumansa kanssa sekä eleillä että äänimälläkin. Kokoluokkien eroissa pientä podengoa on tietenkin huomattavasti helpompi hallita, kun taas keskari voi helpostikin käyttää fyysistä voimaansa päästäkseen mahdollisimman tehokkaasti metsästettävän perään – tuhatkiloista lihaskimppua ei siis ihan noin vain pistetäkään taskuun rauhoittumaan.

Meillä on jo vuosikaudet käyty tietoisesti kisaamassa poikien kanssa, ja viettiä on yritetty vahvistaa niin että kisat ja arkielämä pysyisivät mahdollisimman hyvin hanskassa. Pienistä podengoista Kaapo on ollut tässä luotettavin, sillä on viettiä enemmän kuin pienessä pitäjässä, mutta kuitenkin myös malttia ja kärsivällisyyttä odottaa omaa tähtihetkeään. Väinöltä taas maltti puuttuu lähestulkoon täysin, ja jos se saisi itse valita, olisi takamuksessa rakettimoottori ja niskassa supermiehen viitta, kun pupun tai vieheen perään saisi ampaista. Aikoinaan Maxkin oli tätä samaa laatua, ja useimmiten vieheelle mennessä 18-kiloisesta (tuhatkiloisesta) kaverista piti pitää ihan kaksin käsin kiinni ennen kuin tositoimiin päästiin. Korvatulpat olivat useimmiten suositeltuja…

Nyt kuitenkin Leon aikana olen joutunut oppimaan aivan uusia asioita podengon vietistä, tai lähinnä siitä miten sitä ei yhtä räjähtävässä mallissa olekaan. Leo on aiempiin kilipäätykkeihin verrattuna huomattavankin rauhallinen, ja voi helpostikin katsella kukkia ja kärpäsiä sillä välin kun viehettä palautellaan mönkijän surratessa. Viime vuonna pentutreeneissä Leon bravuurina oli juosta ensin radan takakierre käsivieheen perässä, käydä merkkaamassa viehe nenällään, ja sen jälkeen (ilman ihmisen avustusta tai neuvoja) ottaa viehe suuhunsa ja viedä se ylpeänä suorittajana takaisin lähtökopeille – tapa jota en ole ainakaan itse vielä yhdenkään podengon kanssa nähnyt, ja vieläpä pitkälti joka treenikerta samoin toisteltuna! Tai melkein samoin, maastokentän puolella epelin ensimmäinen ajatus oli viedä viehettä kohti parkkipaikkaa, omalle autolle… Ei olisi ollut ensimmäinen kerta kun takaluukusta on löytynyt vieheenpalasia, salaa sujautettuna omaan koppaan. Penska saatiin kuitenkin tälläkin kertaa kiinni ja käännytettyä puolessavälissä matkaa, onneksi viehenarun toinen pää oli sentään vielä moottorissaan tiukasti kiinni. Podengoille vieheen jälkihoito ei ole huomattavan yleistä, sillä vieheen pysähtyessä saaliistakin tulee kuollut, eikä podengo siitä enää niin vahvasti välitä (yksilökohtaista tietenkin tämäkin). Viettiä Leollakin on siis ollut, aina on lähtenyt vieheen perään kuten pitääkin, mutta sitä samaa kilipäädraivia joka (velipuoli-)Maxilla tai Leon omilla sisaruksilla on ei juniorista kuitenkaan taida yhtä äänekkäänä versiona löytyä.

 

Kunnes päästään livesaaliiden pariin… Keskari on keskari on keskari, vaikka voissa ja etanakastikkeessa paistaisi! Vaikka epeli olikin ulkona jatkuvan valvonnan alla, oli toiminta niin äänetöntä ja tehokasta että bördiraukkakaan ei osannut varoa. Vaikka kilipää-äänivä keskari onkin loistava vieheellä, pistää vain miettimään että onkohan äänetön metsästäjä sittenkin vieläkin vaarallisempi, ainakin näin rauhallisissa kotioloissa toteutettuna.. RIP bördi, ei me tahallaan.

Elmerin puutarhakarkeloissa ei koskaan ole tylsää.

Elmerin puutarhakarkeloissa ei koskaan ole tylsää.

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.